Laskettu aika oli 18.10.01
Sinä iltana tv:tä katsellessa tunsin ensimmäisen kunnon supistuksen. Ei ollut kuitenkaan kivulias. Ajattelin: Jipii! Nyt ei varmaankaan enää kestä montaa päivää synnytykseen. Yöllä sitten tuli vähän kovempi supistus. Ajattelin: Voi ei! Joko se alkaa? Parin supistuksen jälkeen nousin ylös ja rupesin kyttäämään kelloa. Jossain vaiheessa, sitten päätin mennä takaisin nukkumaan.

Perjantaina 19.10.
Noin kello 5 aamulla irtosi limatulppa. Soitin tietysti heti synnytyssairaalaan - käskivät odottamaan vielä. Sitten alkoi tulla lapsivettä. Samaan aikaan myös supistukset kovenivat ja tihenivät. Klo 14 en enää kestänyt, vaan lähdimme Jorviin. Kohdunsuu ei ollut auennut ollenkaan, mutta kotiinkaan emme päässeet, koska lapsivettä tuli koko ajan. Sitten alkoi pitkä ja piinallinen odotus. Yritin katsella telkkaria, mutta ei onnistunut. Pysyttelin mahdollisimman paljon liikkeessä ja hengittelin syvään, aina supistuksen tullessa. Yritin syödäkin vähän, mutta aika olematonta se oli, koska oli huono olo. Jossain vaiheessa sitten kätilö päästi minut lämpimään suihkuun. Ammeeseen en päässyt, koska lapsivesi oli mennyt ja se lisää tulehdusriskiä. Suihku auttoi vähän. Kätilöiden työvuoron vaihtuessa klo 21 kohdunsuu oli ihan vähän auki. Sain kipupiikin yöhoitajalta ja menimme Teemun kanssa yhdessä nukkumaan. Kipupiikki auttoi nukkumaan muutaman tunnin. Sen jälkeen sain nukuttua vain n. 10 min. pätkissä. Kipu alkoi olla sietämätön. Pyysin kätilöltä aquarakkuloita. Ne auttoivat ehkä nanosekunnin ajan ja lisäksi niiden laittaminen sattui ihan älyttömän paljon. En halunnut niitä enää uudestaan. Tuska oli ihan mieletön. Sellaista kipua en ollut koskaan ennen tuntenut.

Lauantaina 20.10.
Aamulla tuli vuoroon sama kätilö, joka oli ollut edellisenä iltana. Hän antoi aamupalaa, jonka oksensin. Kohdunsuu ei ollut juurikaan auennut yön aikana. Klo 9 aikaan kätilö päätti laittaa oksitosiinitipan tehostamaan supistuksia. Silloin sain myös eka kerran hönkiä ilokaasua. Se olikin aivan taivaallista! Supistukset kuitenkin kovenivat koko ajan, kuin myös kipu. Supistusten välillä myös oksentelin, vaikkei vatsassa edes mitään ollut. Hengitin ilokaasua ihan tiuhaan ja suuria annoksia. Sain melkein tajunkin pois sillä hengittämiselläni. Samaan aikaan Teemu hieroi koko ajan selkääni ja jalkojani. Kun kohdun suu oli auki 3 cm sain luvan epiduraalipuudutukseen, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Ilokaasu ei enää paljon auttanut, ja kun anestesialääkärin saapuminen kesti jonkin aikaa, aloin olla jo raivon partaalla. Epiduraali kuitenkin auttoi todella nopeasti ja vei kivun kokonaan pois. Mikä siinä sitten oli köllötellä ja jutella mukavia. Ajattelin, että nyt on pahin ohi ja lapsen ulos työntäminen on sitten enää piece of cake.

Noin kello 15 iltapäivällä oli kohdunsuu sitten auki täydet 10 cm ja sain alkaa tekemään ponnistusharjoituksia. No, niitä sitten siinä harjoiteltiin. Kokeilin eri asentoja sängyssä: puoli-istuvassa asennossa, kyljellään, kontallaan…mikään ei tuntunut oikein hyvältä. Olisin halunnut kokeilla seisaaltaan tai jakkaralla, mutta siihen ei kätilö suostunut. Kätilö oli aika paljon pois synnytyssalista, koska samaan aikaan oli monta synnytystä käynnissä ja hän joutui auttamaan kollegojaan. Siinä ponnistaessa sitten alkoi epiduraalin vaikutus hälvetä. Soitin kelloa ja paikalle tuli toinen kätilö. Sanoin hänelle kipujen alkavan taas. Hän sanoi välittävänsä viestin omalle kätilölleni. Oma kätilöni saapui paikalle ja sanoi, ettei voi antaa puudutetta enempää. Ponnistaessa alkoi sitten pikkuhiljaa voimat ehtyä ja kipu oli jotain ihan järkyttävää. Ponnistuksista ei ollut edes mitään "hyötyä". Lapsi ei liikkunut mihinkään.

Kello 17 kätilö soitti lääkärin paikalle, kun huomasi, että olen ihan uuvuksissa. Lääkäri oli sitä mieltä, että nyt ponnistat kunnolla, ja kyllä se sieltä tulee. No, pinnistin kaikki voimani siihen "kunnon" ponnistukseen, jonka jälkeen alkoi lääkärilläkin muuttua ääni kellossa. Hän sanoi, että meillä on 2 vaihtoehtoa. Joko hän ottaa lapsen imukupilla ulos, tai sitten leikataan. Imukupilla hän ei kuitenkaan voisi vain vetää vauvaa ulos, vaan minun pitäisi jaksaa myös ponnistaa. Kipu oli ihan hirveä ja voimat loppu, enkä uskonut voivani enää ponnistaa yhtään kertaa. Halusin lähinnä kuolla, joten päädyttiin sitten keisarinleikkaukseen. Saman tien sain luvan ottaa taas ilokaasua ja minähän otin. Minut kärrättiin leikkaussaliin ja siirrettiin leikkauspöydälle. Anestesialääkäri oli juuri laittamassa puudutetta, kun tuli niin kipeä supistus, että huusin minkä ääntä lähti. Anestesialääkäri ihan pelästyi, että mitä tapahtui. Kuullessaan, että kyseessä oli "vain" supistus hän sanoi kohta helpottavan. Se pitikin paikkansa, koska puudute laitettiin jo valmiina paikallaan olevaan epiduraalikatetriin. Teemu tuli istumaan pääpuolelleni ja juttelimme siinä leikkaussalin henkilökunnan valmistellessa toimenpidettä. Klo 17.54 lääkäri nosti pienen verisen nyytin ilmaan. Poika tuli, mutta sitähän meille oli jo veikattukin. Se ensimmäinen ääni ei ollut huuto. Muistutti lähinnä vuorokauden vanhan kilipukin määkäisyä. Sitten se oli hiljaa. Kätilö pesi ja punnitsi pojan ja ilmoitti apgarpisteet. 10, 10 ja 10. Teemu toi pojan näytille. Maailman suloisin olento! Tippa tuli väkisinkin linssiin. Sitten Teemu ja poika lähtivät kätilön kanssa pois ja minut vietiin heräämöön. Oksennan vielä viimeisen kerran. Hartiassa tuntui aika ikävä pistos. Haluaisin vauvani viereeni. Heräämössä nukahdin. Heräsin kamalaan kivun tunteeseen vatsassani. Sitten minua kärrättiinkin jo osastolle. Siellä Teemu tuo pojan viereeni. Osastolla on juuri hoitajilla vaihtumassa yövuoro. Vauva alkaa itkeä. Soitan kelloa ja hoitaja kysyy mikä hätänä. Arasti kysyn, että onkohan vauvallani nälkä, kun se itkee. Hoitaja tulee ja laittaa vauvan rinnalleni ja se alkaakin imeä sitä ahnaasti. Teemu lähtee kotiin. Olo on kipeä, väsynyt, mutta samalla niin rauhallinen ja onnellinen. Nyt olen äiti. Nukahdan.