Keskiviikkona 19.5. oltiin koko perheen voimin uimassa. Uimahalli on meillä kävelymatkan päässä, mutta poislähtiessä mulle tuli niin hirveet liitoskivut, etten pystynyt kävelemään, vaan mentiin bussilla kotiin. Teemu katseli huolestuneena, että ootko ihan varma, ettei oo lähtö edessä ja sanoin vain, että no ei oo vielä lähtö. Illalla tuli sitten pari vähän napakampi supistuskin, mutta en ajatellut niittenkään vielä mitään ennakoivan. Yöllä sitten heräsin kahden aikaan tosi ilkeään supistukseen. Ajattelin, että nyt vois ollakin jo oikeita, mutta yritin silti nukkua, kun ajattelin, ettei vauva kuitenkaan synny vielä aikoihin.

Nukkumisesta ei tullut kuitenkaan mitään, joten nousin ylös ja kuljeskelin ympäri kämppää ja yritin samalla vähän järjestellä paikkoja. Supistukset tuli säännöllisesti, mutta yritin olla laskeskelematta välejä tai muutenkaan stressaamasta niistä millään lailla. Rupesin katsomaan Titanicia ajankuluksi ja aina supistuksen ajan liikuskelin ympäriinsä.

Mietin, että mikä olisi sopivin ajankohta lähteä sairaalaan. En uskonut, että olis mikään kiire, kun Adielinkin kanssa avautuminen kesti ikuisuuden. Ajattelin, että ainakin aamuun asti odotan, että Adiel ehtis heräämään ennen meidän lähtöä. Supistukset tuntui niin ilkeiltä, että viiden aikaan herätin Teemun hieromaan selkää ja pakkaamaan itselleen eväitä. Teemu yritti mutista jotain nukkumisesta, mutta nousi kuitenkin ylös. Teemu yritti saada mut syömään aamupalaa, mutta mulla oli niin huono olo, ettei mikään maistunut. Yöllä syömäni suklaapatukka tuli ylös. Siitä tiesin, että kyllä synnytys nyt on käynnissä. Ykäilyä oli viimeksikin. Kuuden aikaan oli jo niin tukala olo, että päätin mennä suihkuun ja laitoin Teemun soittamaan lapsenvahdille. Suihkun jälkeen herätin Adielin ja kerroin, että vauva on tulossa ja lähdemme sairaalaan ja että hoitotäti tulee leikkimään hänen kanssaan. Adielilla ilme kirkastui: "vauva tulee, täti tulee leikkimään". Lapsenvahti pääsi aika nopeasti paikalle ja hänen miehensä heitti meidät sairaalaan.

Kun tultiin takaisin sisälle oli amme vapaa ja pääsin sinne. Vesi tuntui ihan mukavalta, mutta kovin pitkäaikaista helpotusta siitä ei ollut. Ammeessa ollessa oksensin taas. Kätilöopiskelija kertoi synnytyssalissa olevan ilokaasun jo valmiina ja anestesialääkärikin olisi ihan puhelinsoiton päässä (olin siis kertonut haluavani kivunlievitykseen ilokaasua ja epiduraalin). Kaikki tuntui etenevän pikakelauksella edelliseen kertaan verrattuna.

Ilokaasu oli tälläkin kertaa iloinen asia. Toisille siitä tulee huono olo, mutta mulle siitä tulee tosi hyvä olo :-) Kun ilokaasusta ei enää ollut apua, pyysin soittamaan anestesialääkärille. Siinä vaiheessa olin 5cm auki. Anestesialääkäri tuli ja pisti epiduraalin samalla kun hengittelin ilokaasua. Tässä vaiheessa kätilö laittoi oksitosiinitipan. Sain lisäannoksen, kun olin 8-9cm auki ja toivoin, että vaikutusta riittäisi tällä kertaa ponnistusvaiheeseen saakka. Vaikutus alkoi hiipua ja aloin hengitellä taas ilokaasua. Teemu taisi tässä vaiheessa mainita jotain kaasupullojen tyhjenemisestä :-)

Kun olin kokonaan auki, kätilöillä vuoro vaihtui ja iltavuoron kätilö sanoi, että voisin jo vähän ponnistella jos haluan, mutta odotellaan vielä rauhassa. Se oli minustakin hyvä idea, koska mitään ponnistamistarvetta ei vielä ollut, enkä tällä kertaa halunnut aloittaa ponnistamista liian aikaisin, ettei voimat loppuis kesken. Koitin kysellä, että miltä se ponnistamistarve tuntuu ja miten se eroaa siitä paineen tunteesta, joka jo supistuksista tulee. Kätilö sanoi, että tietäisin kyllä sitten.

No, ihan helposti se ei tälläkään kertaa käynyt. Kovasta ponnistamisesta huolimatta tuntui, ettei vauva liiku mihinkään ja aloin jo pelätä, että sektioon päätyy tämäkin. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin itsekin selvästi tuntea, miten vauva liikkui ponnistamisen aikana eteenpäin. Siitä sain taas uutta puhtia ja tulihan se vauva sieltä, vaikka koville otti. Kun pää oli syntynyt, kätilöt imivät kiireen vilkkaan ja kielsivät ponnistamasta, vaikka kovasti teki mieli ponnistaa loputkin ulos. Kun sitten ponnistin vauvan ulos, katsoin vauvaa ja totesin, että "poika". Vauva nostettiin rintani päälle ja Teemu sai leikata napanuoran. Nämähän jäi viimeksi kokematta.

Episiotomia jouduttiin tekemään ja repeämäkin tuli. Alapää oli niin arka, että sain taas hengitellä ilokaasua tikkailun ajan, puudutuksesta huolimatta. Siinä tikkaillessa Teemu heitti jotain typerää läppää ja oisin heittänyt sitä tippatelineellä, ellei ois ollut täysi työ keskittyä ilokaasun hengittämiseen. Teemu vilkas mua ja tajus sitten pitää suunsa kiinni. Olo oli kuin ois rekan alle jäänyt. Joka paikkaan sattui ja voimat oli ihan lopussa. Mutta kyllä se vauva teki siitä taas sen arvoista. Vaikka edelliskertaan nähden pääsinkin helpommalla olen silti taas sitä mieltä, että ei enää raskauksia ja synnytyksiä, kiitos. :-)